Kuluvan vuoden loppupuoli onkin ollut melkoista hässäkkää, kuten päivitysaktiivisuudesta voinee huomata. Ensi vuosi tullee olemaan entistäkin täydempi hässäkkää jos jonkinmoista.

Rauhaisaa sekä hässäkäntäytteistä uutta vuotta itse kullekin ansionsa mukaisesti!

Kyllä tällä setillä saadaan tuottavuutta aikaan. Miten olisi palkankorotus, näillähän tekee lähes viiden ihmisen työt!

Ainiin, mut justhan me saatiin hurja 3,3 % palkankorotus. Inflaatio huitelee siellä vajaassa kolmessa prosentissa, joten ollaan nyt tyytyväisiä sitten. Siivoojatkin saivat sopimuskaudelle 11,3 % korotukset. Tietojannut ja -jannuttaret saivat enimmillään 8,6 % korotuksen sopimuskaudelle, joka siis tarkoittaa käytännössä täällä vähimmäismäärää 7,4 %. Halvalla meni.

Totta puhuen, on oltava edes tyytyväinen siihen, että jotkut edes ovat saaneet. Siivoojat, huoltomiehet ja hoitajat enemmän sitä lisärahaa tarvitsevat kuin siistin sisätyön tekijät.

Vuorelta vuorelle matkani käy. Ensimmäinen valloittamani vuori oli Kulmavuoressa, josta jatkoin parin vuoden jälkeen Punavuoren rinteille. Niillä rinteillä käyskentelinkin lähes vuosikymmenen. Punavuoresta kurkotin yhä korkeammalle, ja Korkeavuoren korkeimman huipun saavutin pari vuotta sitten. Täällä korkeuksissa on ollut varsin lokoisat oltavat, mutta vuoria on vielä valloittamatta. Nyt taivaanrannassa loistavat jo Roihuvuoren tuliset rinteet.

Itä-Helsinkiin muutto saattaa olla pienoinen shokki keskusta-asumiseen tykästyneelle ja tottuneelle äijänköriläälle, mutta onneksi metro tuo sukkelaan taas kuhinan keskelle. Tulipa Roihikseen muuton myötä minusta pitkästä aikaa autonomistajakin, tai ainakin puolikkaan auton.

Kaksi viikkoa erinäisistä syistä johtuen työmatka-autoilleena en vain käsitä sitä. Mikä ajaa ihmiset aamu toisensa jälkeen ruuhkaan istumaan peltilehmissään? Eipä ihmekään, että ihmiset ovat usein kärsimättömiä ja pahantuulisia. Mikä onkaan parempi tapa aloittaa päivä kuin istumalla aamuruuhkassa. Nämä kaksi viikkoa ovat tehneet minusta entistä enemmän joukkoliikenteen ja pyöräilyn kannattajan. Junat ja metrot nyt eivät ainakaan ruuhkissa seiso tupruttamassa pakokaasuja hengitysilmaamme.

Ja pyöräilijän pakokaasutkin ovat usein vaarattomia, mitä nyt saattaa ilmetä satunnaisia hajuhaittoja, joita voi helposti vähentää tankkaamalla oikeanlaista polttoainetta moottoriin.

Vuorokausikin jo vaihtunut perjantaiksi on, ja rauhallisen paniikin vallassa toinen silmä jo suljettuna etsin kadoksissa olevia tavaroitani. Kuka täällä on sotkenut?! Fillarilaukutkin pitäisi ehtiä pakkaamaan. Nou hätä. Iltapäivällä töiden jälkeen on lähtö ylipakattujen fillareiden kanssa Gotlannin suuntaan.

Loma siis alkaa ja sen myötä blogikin lähtee lomailemaan hetkeksi. Kuka nyt yleensäkään näitä kesälomalla jaksaisi lukea. Sen sijaan Jaikuni saattaa hyvinkin aktivoitua, joten pitäkää varanne (ja rss-lukijanne kuumana)! Valitettavasti en omista Jaiku-yhteensopivaa puhelinta, eikä java-clienttiakaan ole tarjolla, joten reaaliaikaiset paikkatiedot jäävät vain oman kertomani varaan. Voitte siis vain arvuutella, lähdinkö itse asiassa yhtään minnekään. Satua ja tarua kaikki tyynni.

Siis erinomaista lomaa heille, joilla lomaa on. Muut itkekööt hiljaa itsekseen. Nähdään taas syksyllä!

Perjantaiaamu alkoi kunnon tappomeiningillä. Kirjaimellisesti.

Aamulla pakatessani retkikamoja hoksasin pikkupikku ampiaisten tehneen pesänsä kaappiini. Hävityshommiksi meni, mutta ennen sitä oli tietysti vapaasti kämpässä lentelevät pistiäiset nirhattava, joka otti aikansa. Pesän hävitys onnistui ilman piston pistoa, mutta myönnettävä on - hieman kädet tärisivät kohtalon hetkellä. Ullakkoasumisen ihanuutta on, ettei koskaan tarvitse olla yksin. Aina on raitaperse tai kaksi seurana. Tai koko pesällinen.

Myöhässä jo sovitusta, otin kumijalan alleni ja suunnistin kajakkivajalle kaupungin läpi, jossa taksikuskin kanssa yhteistyössä nirhasimme pullean pulun tuulilasillamme tappavan tarkasti. Voiko päivä paremmin alkaakaan! Tuore veren maku suussa, se vasta poikaa on. Kyllä tästä juhannus vielä tulee.

Vajalta lähdimme puolen päivän maissa allamme seuramme mainio kaksikko Atlantic, kohteenamme Merimelojien paratiisisaari Skorvö. Atlanticista on tullut lemmikkimme, jolla kävimme Saaristomerellä viime vuonna, ja aamulla lähdemme samaisella kajakilla Tammisaaren ja Inkoon saaristoa samoilemaan kolmeksi päiväksi. Vaikka Atlantic on mainio peli, on sillä toki huonot puolensakin. Ilman peräsintä (kannelle nostettava peräsin) paatti on turhan herkkä pienellekin tuulelle ja vaatii melojilta todella paljon, jotta sen saa pidettyä hallussa. En haluaisi Atlanticista peräsintä menettää kovassa kelissä, sillä esimakua siitä on jo tullutkin. Ensimmäisellä Atlanticin kokeilukerralla aikoinaan menetimme peräsimen kovahkossa myötäisessä ja sateessa. Kaksikon saamiseksi vajalle takaisin joutui tekemään todellakin töitä. Sittemmin tuli opittua, miten tuon kajakin peräsintä ei tule käsitellä.

Skorvössä illansuussa juhannus alkoi perinteisin menoin leiriytyen ja hyvin syöden. Kuka sanoo, ettei retkiolosuhteissa voisi tehdä hyvää ruokaa? Naapuriteltan väki katsoi kummastellen kun väänsimme herkullisen lohikeiton tuoreista raaka-aineista trangialla. Juhannussaunassa oli varsin tiivis tunnelma neljänkymmenen raavaan melojan täyttäessä maailman parhaan saunan pieniä lauteita. Puolilta öin kokkokin saatiin syttymään alkuvaikeuksien jälkeen ja komiastihan se paloikin. Onneksi muuta ei palanut - lukuun ottamatta muutamia makkaroita.

Lauantaina oli tietysti vuorossa Porkkalan kaupalle kauhominen munkkien ja jäätelön siintäessä taivaanrannassa. Olivat näköjään kaupan ruuhkasta päätellen monet muutkin herkkujen perässä. Vai liekö kaljan... Iltanuotiolla kitaran säestyksellä yhteislaulua, viintä ja makkaraa. Skorvön juhannus se se vasta on!

Sunnuntaiaamuna jälleen kerran saimme todeta Paavin kymmenelle käskylle olevan tarvetta. Varsinkin sille ensimmäiselle käskylle: "Älä metelöi, jos olet lähdössä pois muita aikaisemmin." Tuoreiden retkimelojien kälätys ja kolina aikaisin aamulla herätti lähistön teltat samoin kuten paria viikkoa aikaisemminkin. On se kummallista miten muiden huomioon ottaminen on vaikeaa. Käskyt kivitaululle rannalle kissankokoisin kirjaimin, eikä rantautumista ennen kuin ne on sisäistetty.

Amen.

Juuri kun pääsin kirjoittamasta rantojen rakentamisesta, niin Helsingin valtuusto hyväksyi Taivallahden kylpylähotellin rakentamisen. Ei todellakaan näin.

Pieneen niemennokkaan yritetään saada mahtumaan tönö, joka tuo Helsingille muka "kansainvälistä kilpailukykyä". Sallikaa minun nauraa. Hankkeen vastustus on syystä alusta saakka ollut suurta ja siitä huolimatta se piti runnoa läpi. Ei sitä hanketta pelkästään töölöläiset ole vastustaneet, vaan kaikki jotka arvostavat vähäisiä rantojamme ja puistoalueitamme.

Taivallahden alue on toki ollut häpeällisen ränsistynyttä ja alueelle olisi jo vuosia sitten pitänyt tehdä kasvojenkohotus. Siisti puistoalue ja/tai yleinen sauna olisi paikalle ollut parasta. Kylpylälle olisi paljon parempia ja tilavampia paikkoja löytynyt, kuten prosessin aikana on monesti todettu.

Eikö menneiden sukupolvien virheistä vieläkään osata ottaa opiksi. Ei.

I drew the first blood, not that freaking mosquito.

...which was nice.

It seems the summer is here again... Oh bugger!

Ekat aikido-treenit yli vuoden tauon jälkeen eivät ehtineet vanheta edes varttia, kun jo allekirjoittaneen peukalosta kuului melko inha rusahdus. Kovasti samanlainen kuin kerran maga-treeneissä, jossa vedin (vahingossa) kaverin nenän poskelle. Ei kiva ääni. Ei kiva tunne.

Ja fiksuna tietty kiukulla vedin treenin loppuun kivusta huolimatta. Sinänsä tuo värkki vielä tuntuu toimivan vaikka melko hellänä onkin. Kaipa universumi hakee tasapainoa pistämällä meikäläiseltä jonkun paikan remonttiin aina vuoronperään. Joko meikäläinen tai supernova.

Treenit itsessään menivät lähinnä fiilistellessä perustekniikoiden kanssa ja kadonnutta herkkyyttä ja rentoutta metsästäen. Ei ollut kovin rentoa eikä herkkää. Mukavaa oli tietysti nähdä hamejengin määrän taas kasvaneen. Siis hakamia tässä tarkoitan, en naisia, vaikka toki naisten määrän lisääntyminenkin olisi positiivinen asia. Naisilla kun tuppaa olemaan enemmän malttia tehdä aikido-tekniikkaa kuin miehillä, jotka helposti runnovat raa'alla voimalla läpi.

Vaikka lähinnä itseäni kamppailutreeneissä olenkin telonut, onhan noita vahinkoja sattunut. Aikidossa olen ukemissa potkaissut nagen naaman verille ja rillit remonttiin. Ei kannata siis nagena kumarrella heittäessä, vaan pitää ryhti kasassa ja pää ylhäällä. Muistaa todennäköisesti yhdestä kerrasta. Krav magaa treenatessa siis kyynärpääni oli kovempaa tekoa kuin kaverin nenä. Savatessa en ole vielä ketään itseni lisäksi pahemmin onnistunut telomaan, mutta eiköhän senkin aika vielä tule.

Tervettä touhua sanon ma.

Vapauduin hiljattain suuresta määrästä tärkeitä ja vähemmän tärkeitä tiedostoja ja sähköposteja kovalevyni hajottua. Varmuuskopioita ei ottanut hän. Otti kyllä päähän tosin.

Vapaudun juuri nälästäni kalkkunafileen ja quinoan avustuksella. Nam.

Tulen vapautumaan kolmen viikon päästä opintolainastani, josta on enää viimeisen erän rippeet 56,28 € jäljellä. Mutta eihän kunnon suomalainen voi olla velaton. Pitää varmaan ostaa kämppä seuraavaksi, jotta köyhät rakkaat pankkimme pysyisivät pystyssä palvelumaksuja perimässä persaukisimmilta.

Helsingissä, kuten monissa muissakin rannikkokaupungeissamme, menneinä vuosikymmeninä on tehty ympäristörikoksiksi luokiteltavia rakennushankkeita rannoillemme. Jokainen turisti ja kaupunkilainen Suomenlinnan lautalla pääsee ihailemaan Laajasalon kaunista öljysatamaa auringonpaisteessa kauniisti hohtavine pömpeleineen. Sörnäisten ja Kalasataman alue kaunistaisi kaupungin kuin kaupungin, onneksi se onkin meidän ilonamme aina kun ylitämme Kulosaaren sillan.

Viime aikoina on alkanut kuulua tosin järjen ääntä ja kumpikin mainittu alue ollaan ottamassa teollisuudelta asukkaiden käyttöön - kuten kuulukin. Varsinkin tuleva ideatason näkymä Kulosaaren sillalta Hanasaareen saa jopa innostuneisuutta aikaan. Askel kohti parempaa tulevaisuuttako?

Ja sitten mennään tekemään tällaista. Olinkin lukenut aikanaan Kaskisaaren rakennussuunnitelmista, enkä ollut keksinyt minne siellä oikein usein isoja tönöjä saadaan mahtumaan. Tänään melontalenkillä se sitten selvisi - rannallepa tietysti pilaamaan näkymät. Nuo sympaattiset puurakennukset tosiaan tarvitsivat taakseen kylmän betonikolossin. Tuo Kaskisaaren pylväspaviljonki on aina ollut silmäni ilo, ja nyt lähinnä on teeskenneltävä roskan lentäneen silmään kun tuosta ohi kulkee. Vihaksi pistää.

Kansanedustaja Kasvi vappupuheessaan kehotti kotkalaisia valtaamaan rantansa takaisin. Hankala mutta ylväs tehtävä. Eipä ylväillä tavoitteilla taideta kuitenkaan voittaa arvotontteja merinäköalalla, ei ainakaan Kaskisaaressa Helsingissä.

Olihan se vihdoinkin jo aika oma melontakausi aloittaa tänään äitienpäivänä hieman pidennetyllä "Ykän kympillä". Virallinen melontakausihan tänä vuonna alkoi jo ennen pääsiäistä, kun Merimelojien vajalta ei enää tarvinnut leikkiä jäänmurtajaa. Mieli on tehnyt vesille jo monasti, mutta itselleni melonta kuitenkin on vain yksi harrastus monien joukossa. Mieluummin olen valinnut vielä sisäaktiviteetin kylmässä vedessä läpsyttelemisen sijaan. Tästä lähtien valinta onkin jo hankalampaa, niin mukavasti tuo kajakki lipui Laajalahden vesillä talven jäljiltä.

Hikimittari on siis avattu hurjalla 12 km:llä ja tänäkin vuonna laskennallinen tavoite on se maaginen 1000 km. Muita tavoitteita ei sitten voikaan laskea. Onneksi.

Vielä tämän kesän aion meloa seuran kalustolla. Oman kajakin hankkiminen vain jotenkin jäi, ja tässä vaiheessa vuotta tuntuukin järkevämmältä ottaa tuntumaa vielä erilaisiin kajakkeihin. Ensi kaudeksi sitten oma.

Merkkareille on hankittu lisää uutta kalustoa ja toki niitä pitää kokeilla mahdollisimman paljon. Avalon Aniaran retkiversio on vihdoinkin valmistunut ja täytyykin se ottaa tiiviiseen koekäyttöön. Olen pitänyt sillä melomisesta kovastikin, toisaalta taas Aniara tuntuu liiankin vakaalta. Ei siinä mielessä siis mahdollisimman hyvä kajakki melontataidon parantamiseen.

Toisaalta taas sitä tasapainoa ja hallintaa voi harjoittaa vaikkapa seuran uudella kehutulla Valley Rapierilla. Rapierin kokeilu tosin mennee kyllä pitkälle kesän puolelle, sillä yllättävä pulahtaminen laiturin vieressä toukokuiseen virkistävään meriveteen ei välttämättä kiinnosta. Pulahtamiset tässä vaiheessa vuotta ainoastaan harkitusti uikkarit päällä kiitos.

Kyllä, minulla on melko realistinen käsitys omasta tasapainostani.

Melonnasta kiinnostuneille on suositeltava Merkkari-aktiivin Rauli Rautavuoren kirjoituksia. Varsin asiallista kamaa.

Ja äiskälle terkkuja!

Lähdin metsästämään kadonnutta nuoruuttani - ostin farkut. Enkä ihan mitkä tahansa farkut, vaan trendifarkut: valmiiksi kuluneet ja rikotut Guessin farmaripöksyt. Käsittämätöntä. Maailma on kummallinen paikka; osta meiltä rikkinäiset housut, niin maksat niistä enemmän kuin ehjistä jotka voisit rikkoa itse.

Ja minä ostin.

Pari päivää sitten taisi siis olla ensimmäinen kerta tällä vuosituhannella kun käytin farkkuja. Viimeksi olen farkut ostanut joskus 90-luvun puolivälissä, enkä ysärin loppupuolen jälkeen enää moisiin pöksyihin ole mahtunutkaan yrityksestä huolimatta. On ollut kieltämättä outoa pitää farkkuja jalassa. Vähintään kymmenen vuotta lähti lanteilta sen siliän tien.

Viidenkympin villityksissään äijät ostavat moottoripyörät ja nahkarotsit sekä parhaimmassa tapauksessa vaihtavat vaimonsa villiin vapauteen. Meikäpoika kolmenkympin kriiseissään ostaa farkut. Go figure...

Farmarihousujen lisäksi hankin hiljattain myöskin jotain ennenkuulumatonta eli kuntosalijäsenyyden. Olen aina pitänyt salilla hikoilua tylsänä touhuna ja liikunnaksi valinnut mieluummin jonkin funktionaalisen lajin kuten juoksun, pyöräilyn tai kamppailulajit. Nyttemmin pahojen selkäongelmien ilmettyä on ääni alkanut muuttua kellossa. Selkäni ei kestä enää juoksemista. Kaikessa fyysisessä tekemisessä on oltava erittäin tarkkana keskivartalon hallinnassa. Salilla pystyy vahvistamaan kroppaa ja syviä tukilihaksia niin tehokkaasti, että salihikoilu jäänee pakolliseksi harrasteeksi loppuelämäksi.

Viime aikoina kuntoilusta onkin muodostunut jo puolittainen pakkomielle. Oman kropan kunnossa pitäminen on itselleni elinehto, sillä jo muutaman päivän flunssa tai laiskottelu saattaa saada selän todella heikkoon kuntoon. Runsaan kuntoilun varjopuolena tietysti jää aikaa vähemmän muille harrasteille sekä sosiaalisille suhteille. Elämä on täynnä valintoja.

Pitää kuitenkin ongelmista huolimatta muistaa, että aina voisi olla pahemminkin. Selän hajottua synkimpinä hetkinä jo kuvittelin jääväni puoli-invalidiksi kipulääkkeiden orjaksi. Onhan sitä oltava kiitollinen, ettei näin ole.

Ainiin, kaipa mikroautoilun aloittamista voisi verrata siihen viiskymppisten mopoiluun. VROOOOM! Pieni viherpipertäjä sisälläni itkee, mutta pieni poika sisälläni nauraa railakkaasti.