Onneksi Helsingissä on edelleen elokuvateattereita, jotka näyttävät hieman vanhempiakin elokuvia. Viikonloppuisin ei kiinnosta juurikaan käydä katsomassa uusia elokuvia. Mölisevät teinilaumat, ördääjät ja täyteen ahdetut salit pitävät siitä hyvin huolen. Eilisillan vietinkin Bio Cityssä saksalaisen elokuvan parissa.

Good Bye Lenin jäi aikanaan katsomatta mielenkiintoisesta aiheestaan huolimatta. Juuri Suomessa julkaistu DVD muistutti leffan olemassolosta ja päätin korjata tilanteen suuntaamalla leffateatteriin DVD:n vuokraamisen/ostamisen sijasta.

Good Bye Lenin on elämänmyönteinen ja hauska tarina sosialismin ja Berliinin muurin kaatumisesta DDR:ssä. Ajankuva on hervoton, poliittisesti aktiivin ja palkitun perheäidin suurin unelma on saada taivaansininen Trabant. Jota joutuu jonottamaan vuosikausia. Se siitä sosialismin tehokkuudesta... Päähenkilö Alexin yritykset suojella äitiään kapitalismin kurjuudelta aiheuttavat hykerryttäviä tilanteita toinen toisensa perään. Vaikka elokuva on hauska, ei kyseessä ole kuitenkaan mikään naurupommi, vaikka jotkin slapstickahtavat kohtaukset siihenkin suuntaan yrittävät elokuvaa välillä viedä.

Valitettavasti Good Bye Lenin sortuu samaan perisyntiin kuin monet nykyelokuvat. Sama tarina olisi kerrottu huomattavasti tehokkaammin puoli tuntia lyhyemmässä ajassa. Elokuvien "standardipituus" takaisin lähemmäksi 90 minuuttia kuin 120 minuuttia kiitos!

Bio Cityssä on tunnelmaa. Pienissä kopeissa, joita saleiksikin kutsutaan, on aidot pornonpunaiset penkit. Voisin kuvitella muinaisten pornoteatterien olleen jotain Bio Cityn koppien kaltaisia, vain tahmeammalla lattialla varustettuja. Viereisestä salista kuuluva Seitsemän samurain ääniraita peittää alleen liian pienelle volyymille asetetun saksalaisen puhe-elokuvan ääniraidan. Eipä tuo saksan kieli niin kaunista kuultavaa olekaan, että olisi haitannut.

Pienikin asennon vaihtaminen aiheuttaa penkissä sellaisen muovin narinan, että sen suojissa voisi vaikka iloisesti turautella kenenkään huomaamatta. Hajuhaittojen ilmetessä voi sitten paheksuvasti katsoa naapuripenkkiläistä ja puistella päätään. Tämä ei tosin välttämättä toimi siinä vaiheessa jos katsomossa on vain kaksi katsojaa. Kuten Bio Cityn näytöksissä hyvinkin saattaa olla.

Ensikertalaista varmasti hämmentää se, että osaan saleista pitää kiertää ulkoterassin kautta, ja sen jälkeen sieltä jostain sokkelon perältä pitää vielä löytää se oikea salikin. Nämä kaikki asiat ja luonnollisesti laadukas ohjelmisto ovat juuri se syy, miksi pidän Bio Citystä. Eurooppalaiseen "taide"-elokuvaan tämä pieni nuhjuisuus sopii kuin sormi nenään, toisin kuin Hollywood-hömppään, joka vaatii melko kliinisen ympäristön suuria massoja varten.