Tuntuupa yksinäiseltä. Puoli vuotta tiivistä yhteiseloa on jättänyt jälkensä. Kuuden kuukauden putkiremontti-evakon jälkeen A1 muutti luotani takaisin omaan kotiinsa. Ikävä on ehtinyt hiipiä jo puseroon, vaikka vasta toinen päivä poismuuton jälkeen on. Parempi tietty niin, sitä mukavampia ovat sitten ne A1:n vierailut tänne.

Muutto viikonloppuna meni suuremmitta kommelluksitta, vaikka kestikin loputtomiin. Toisin oli A1:n muutto tänne viime kesänä. Se oli muutto suoraan helvetistä, josta muutamia esimerkkejä:

• Matkalla A1:n luokse polkupyörällä (tietysti jo myöhässä) vältän hiuksenhienosti kolarin toisen pyöräilijän kanssa. Väistöliikkeen seurauksena lennän komeassa kaaressa stongan yli kuperkeikan pyörätielle. Tuloksena komeat asfaltti-ihottumat polvissa ja käsivarsissa. Pyörä säilyy onneksi vahingoittumattomana.
• Haavojen puhdistamisen jälkeen lähdemme A1:n luota noutamaan pakettiautoa, erittäin paljon myöhässä. Oikotiellä, keskellä ei mitään, pyörästäni puhkeaa kumi.
• A1 jatkaa matkaa äänekkään sananvaihdon jälkeen pyörällään, minä tilaan taksin, joka tulee maksamaan helvetisti. Taksikuski tuijottaa epäluuloisesti koko matkan peilistä verentahrimaa olemustani.
• Auton avaimet katoavat jossain välissä. Löytyvät onneksi hetken panikoituamme.
• Palautettuani auton keskellä yötä, huomaan bussia odottaessani ettei mukanani ole yhtään käteistä eikä tsettiä. Eipä mitään hätää, pankkiautomaatti on lähellä. Joka hieman aikaa kiukuteltuaan läväyttää "ei yhteyttä tilikonttoriin" ja sulkee tylysti itsensä. Eipä sillä sinänsä väliä, koska yöbussi ehti jo sujahtaa ohi kaupunginosan ainokaisen automaatin temppuillessa.
• Otan siis jälleen kumijalan alleni, koska bussit eivät luonnollisesti pankkikorttia hyväksy maksuvälineenä. Taksien hinnalla olisi saatu vuokraamosta jo pakettiauto. Kyllä säästettiin.

Ylimmästä kerroksesta ylimpään kerrokseen käy kuntoilusta, kun hissiä ei kummassakaan talossa ole. Seuraava muutto odottaa kahden viikon päästä. Ihanaa.

Kyllähän tuo yhteiselo pienehkössä keskustayksiössä on vaatinut sopeutumista puolin jos toisinkin. Varsinkin kun kaksi hamsteria tappelee rajallisesta säilytystilasta, ja uusi asukas toteuttaa omia mielihalujaan, jotka eivät vanhan asukkaan mielipiteiden kanssa ole aina samansuuntaisia. Nyt kukkona tunkiolla voi laittaa kämppäänkin vähän poikamaista ilmettä takaisin mm. näiden lian pois säikäyttävien keittiörättien muodossa.

En voi ymmärtää miksei joku haluaisi keittiöönsä näitä. Ihquja!

Ja ottakaa onkeenne seuraavaa: Kun putkiremppa tulee taloyhtiöönne, pitäkää huoli, ettei taloyhtiön hallitus ota sitä halvinta urakoitsijaa, joka käyttää ammattitaidottomia ja työmoraalittomia virolais-venäläisiä alihankkijoita. Katsoin tosiaan puoli vuotta vierestä sitä touhua, enkä ollut uskoa näkemääni. Putkiremonttia ei koskaan.

Enpä olisi uskonut kekkuloivani viikonlopun joogasession jälkeen Hufvudstadsbladetin etusivulla. Mutta siellähän sitä vaan ollaan.

Kyseessä oli siis Toimelan kansalaisopiston menneenä viikonloppuna järjestämä äijäjooga-kurssi, jonka oma kulta antoi uuden vuoden lahjaksi. Ihan mukava kokemushan tuo viikonloppu oli, vaikkei ihan sitä ollutkaan jota itselleni kaipaisin, eli fyysisesti haastavampia harjoituksia. Vaikkei viikonlopun anti ollutkaan fyysisesti mitään uutta, oli kuitenkin suurta antia se rauhallisuus, hengitysharjoittelu sekä erityisesti rentoutusharjoitukset.

Äijäjoogan ideologia on pikemminkin irtautuminen arkirutiineista ja kropan helliminen kevyillä venyttävillä harjoitteilla, joihin jopa rautakangen notkeuden omaavat äijätkit pystyvät. Ei mitään turhan mystistä mantrojen hokemista vaan itsensä sekä kehonsa kuuntelemista ja tuntemista. Viikonlopun perusteella tällaiselle toiminnalle on todellakin tilausta.

Ryhmässä oli mukana vajaat kymmenen gubbea, suurin osa iältään viiden-kuudenkympin korvilla, joista suurella osalla ei ollut mitään liikunnallista taustaa. Liikunnallisena ja puolta nuorempana gubbena tietysti erotuin joukosta. Mutta äijäjoogassa äijyys lienee enemmänkin asenne. Äijäjoogien ikähaitari vetäjä Veikko Tarvaisen mukaan on alle kolmekymppisistä yli 70-vuotiaisiin, äijää siis on joka makuun. Kurssi sai yksimielisen positiivista palautetta ja fiilis ja henki koko kurssin ajan olikin perin innostunut. Mikä sen parempaa, jos kotimaisen keski-ikäisen sohvaperunamiehen saa itseään joogalla hoitamaan. Parikymmentä vuotta sitten olisi tällaisille joogahomosteluille naurettu, nyt kaljapömppäiset äijät vetävät palmuja pilke silmäkulmassa ja hymynkare huulilla. Niin muuttuu maailma, Eskoseni.

Kiinnostus äijäjoogaa kohtaan on koko ajan kasvussa. Ryhmiä toimii Helsingissä jo useita ja lehtijuttuja äijäjoogasta kirjoitetaan ainakin pääkaupunkiseudun paikallislehdissä tihenevään tahtiin. Lisääntyneestä kiinnostuksesta varmasti kertoo myöskin Höblän toimittajien vierailu kurssilla ja ensimmäisen aukeaman juttu maanantain lehdessä. Suosittelen kokeilemaan äijäjoogaa, jos vähänkään jutut saavat kiinnostusta heräämään.

Tarkoitukseni ei ole jättää joogakokeilua tähän, vaan mennä mukaan muutaman kerran "normaaliin" joogaryhmään, jossa voisi olla sitä kaipaamaani fyysisempää harjoitteluakin (ja tietty piukkoja trikoita). Mutta tuskin äijäjoogaa siitä huolimatta kokonaan jätän, vaan käyn uhkumassa äijämäistä testosteronia uljaassa soturi-asennossa tarpeen tullen.

Äijäjoogassa tulee siis mainetta ja kunniaa lehtien palstoilla. Ei se vielä mitään, sillä juuri joulun kynnyksellä sain vuoden tulokkaan palkinnon (alla) työpaikan tätijumpassa. Mä oon äijäjoogan mestari ja tätijumpan sankari. Pistäkääs paremmaks.