Aikidohippi demonstroi ki-voimiaan.

Uudestaan!

Tulevana viikonloppuna on jälleen Tikkurilassa perinteinen Endo-shihanin vetämä aikidoleiri, johon tällä kertaa osallistun enintään katsomon puolelta. Endon leiri muistutti, että pian olen ollut jo vuoden pois tatamilta. Tarkoitukseni oli jatkaa treenaamista selkäni jo viime syksynä kuntouduttua kohtuulliseen kuosiin, mutta viikko toisensa jälkeen aloittaminen viivästyi, kunnes oli myönnettävä itselleni selän hajoamisen pelon olevan vielä liian suuri.

Mieli ja kroppa kuitenkin kaipasivat toimintaa ja aikidon sijaan aloitin savaten treenaamisen syksyllä, joka on osoittautunutkin varsin hyväksi liikkeeksi. Savatessa lyönti- ja potkutekniikoiden harjoittelu myös matsaamisen kautta on ollut oikein innostavaa. Satunnaisesti treenaamassani krav magassa tekniikoiden harjoittelu on taasen ollut totista vääntämistä usein (itselleni) liiallisen itsepuolustusaspektin jättäessä varsinaisen lyönti/potkutekniikkaharjoittelun taka-alalle. Suomalaisen aikidon ja ehkäpä koko aikikain selkeä puute ja ongelma on olematon potkujen ja lyöntien treenaus, joka syö pohjaa tehokkaasti aiki-tekniikoiden harjoittelulta. Ei siihen onnettomaan shomen-uchi-hyökkäykseenkään sisältöä tule jos ei joskus ole oikeasti harjoitellut lyömään perille saakka - toista ihmistä. Aikido, vaikka tanssilta joskus näyttääkin, ei ole balettia vaan kamppailua. Mustelmat ovat sallittuja.

Kamppailulajien harrastamiseen bonuksena kuuluvat myös pienet kivut ja kolotukset. Kuukauden tauko kättä parannellessa on jo savatenkin harjoitteluun ehtinyt tulla. Liikaa intoa, liian vähän taitoa... Jospa loppukuusta tuo käsi taas lyömistä kestäisi, jolloin aikidonkin pariin taas pääsisi.

Lyhyen aikido-urani aikana olen muutaman pidemmän harjoittelutaon jo joutunut pitämään. Ilokseni olen huomannut, ettei tauko pahaa tee, vaan pikemminkin päinvastoin. Tatamille palattuani aikidoni on kehittynyt kuin itsekseen, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Alkukankeuden jälkeen virtaavuus vahvistuu uudelle tasolle (joka tosin minun tapauksessani ei välttämättä kovin korkealla ole). Aikanaan 5-6 viikkotreenin tahdilla kehitykseni pikemminkin tuntui pysähtyvän. Treenamisesta tuleekin helposti tekninen suorite, eikä harjoittelussa enää sydän ole samalla tavalla mukana, jolloin kropasta katoaa se herkkyys jota aiki-tekniikan suorittamisessa tarvitaan.

Tauko on hyvästä - kaikessa. Silloin jää aikaa elämälle.