Lähdin metsästämään kadonnutta nuoruuttani - ostin farkut. Enkä ihan mitkä tahansa farkut, vaan trendifarkut: valmiiksi kuluneet ja rikotut Guessin farmaripöksyt. Käsittämätöntä. Maailma on kummallinen paikka; osta meiltä rikkinäiset housut, niin maksat niistä enemmän kuin ehjistä jotka voisit rikkoa itse.

Ja minä ostin.

Pari päivää sitten taisi siis olla ensimmäinen kerta tällä vuosituhannella kun käytin farkkuja. Viimeksi olen farkut ostanut joskus 90-luvun puolivälissä, enkä ysärin loppupuolen jälkeen enää moisiin pöksyihin ole mahtunutkaan yrityksestä huolimatta. On ollut kieltämättä outoa pitää farkkuja jalassa. Vähintään kymmenen vuotta lähti lanteilta sen siliän tien.

Viidenkympin villityksissään äijät ostavat moottoripyörät ja nahkarotsit sekä parhaimmassa tapauksessa vaihtavat vaimonsa villiin vapauteen. Meikäpoika kolmenkympin kriiseissään ostaa farkut. Go figure...

Farmarihousujen lisäksi hankin hiljattain myöskin jotain ennenkuulumatonta eli kuntosalijäsenyyden. Olen aina pitänyt salilla hikoilua tylsänä touhuna ja liikunnaksi valinnut mieluummin jonkin funktionaalisen lajin kuten juoksun, pyöräilyn tai kamppailulajit. Nyttemmin pahojen selkäongelmien ilmettyä on ääni alkanut muuttua kellossa. Selkäni ei kestä enää juoksemista. Kaikessa fyysisessä tekemisessä on oltava erittäin tarkkana keskivartalon hallinnassa. Salilla pystyy vahvistamaan kroppaa ja syviä tukilihaksia niin tehokkaasti, että salihikoilu jäänee pakolliseksi harrasteeksi loppuelämäksi.

Viime aikoina kuntoilusta onkin muodostunut jo puolittainen pakkomielle. Oman kropan kunnossa pitäminen on itselleni elinehto, sillä jo muutaman päivän flunssa tai laiskottelu saattaa saada selän todella heikkoon kuntoon. Runsaan kuntoilun varjopuolena tietysti jää aikaa vähemmän muille harrasteille sekä sosiaalisille suhteille. Elämä on täynnä valintoja.

Pitää kuitenkin ongelmista huolimatta muistaa, että aina voisi olla pahemminkin. Selän hajottua synkimpinä hetkinä jo kuvittelin jääväni puoli-invalidiksi kipulääkkeiden orjaksi. Onhan sitä oltava kiitollinen, ettei näin ole.

Ainiin, kaipa mikroautoilun aloittamista voisi verrata siihen viiskymppisten mopoiluun. VROOOOM! Pieni viherpipertäjä sisälläni itkee, mutta pieni poika sisälläni nauraa railakkaasti.