Vuorelta vuorelle matkani käy. Ensimmäinen valloittamani vuori oli Kulmavuoressa, josta jatkoin parin vuoden jälkeen Punavuoren rinteille. Niillä rinteillä käyskentelinkin lähes vuosikymmenen. Punavuoresta kurkotin yhä korkeammalle, ja Korkeavuoren korkeimman huipun saavutin pari vuotta sitten. Täällä korkeuksissa on ollut varsin lokoisat oltavat, mutta vuoria on vielä valloittamatta. Nyt taivaanrannassa loistavat jo Roihuvuoren tuliset rinteet.

Itä-Helsinkiin muutto saattaa olla pienoinen shokki keskusta-asumiseen tykästyneelle ja tottuneelle äijänköriläälle, mutta onneksi metro tuo sukkelaan taas kuhinan keskelle. Tulipa Roihikseen muuton myötä minusta pitkästä aikaa autonomistajakin, tai ainakin puolikkaan auton.

Kaksi viikkoa erinäisistä syistä johtuen työmatka-autoilleena en vain käsitä sitä. Mikä ajaa ihmiset aamu toisensa jälkeen ruuhkaan istumaan peltilehmissään? Eipä ihmekään, että ihmiset ovat usein kärsimättömiä ja pahantuulisia. Mikä onkaan parempi tapa aloittaa päivä kuin istumalla aamuruuhkassa. Nämä kaksi viikkoa ovat tehneet minusta entistä enemmän joukkoliikenteen ja pyöräilyn kannattajan. Junat ja metrot nyt eivät ainakaan ruuhkissa seiso tupruttamassa pakokaasuja hengitysilmaamme.

Ja pyöräilijän pakokaasutkin ovat usein vaarattomia, mitä nyt saattaa ilmetä satunnaisia hajuhaittoja, joita voi helposti vähentää tankkaamalla oikeanlaista polttoainetta moottoriin.

Vapauduin hiljattain suuresta määrästä tärkeitä ja vähemmän tärkeitä tiedostoja ja sähköposteja kovalevyni hajottua. Varmuuskopioita ei ottanut hän. Otti kyllä päähän tosin.

Vapaudun juuri nälästäni kalkkunafileen ja quinoan avustuksella. Nam.

Tulen vapautumaan kolmen viikon päästä opintolainastani, josta on enää viimeisen erän rippeet 56,28 € jäljellä. Mutta eihän kunnon suomalainen voi olla velaton. Pitää varmaan ostaa kämppä seuraavaksi, jotta köyhät rakkaat pankkimme pysyisivät pystyssä palvelumaksuja perimässä persaukisimmilta.

Olihan se vihdoinkin jo aika oma melontakausi aloittaa tänään äitienpäivänä hieman pidennetyllä "Ykän kympillä". Virallinen melontakausihan tänä vuonna alkoi jo ennen pääsiäistä, kun Merimelojien vajalta ei enää tarvinnut leikkiä jäänmurtajaa. Mieli on tehnyt vesille jo monasti, mutta itselleni melonta kuitenkin on vain yksi harrastus monien joukossa. Mieluummin olen valinnut vielä sisäaktiviteetin kylmässä vedessä läpsyttelemisen sijaan. Tästä lähtien valinta onkin jo hankalampaa, niin mukavasti tuo kajakki lipui Laajalahden vesillä talven jäljiltä.

Hikimittari on siis avattu hurjalla 12 km:llä ja tänäkin vuonna laskennallinen tavoite on se maaginen 1000 km. Muita tavoitteita ei sitten voikaan laskea. Onneksi.

Vielä tämän kesän aion meloa seuran kalustolla. Oman kajakin hankkiminen vain jotenkin jäi, ja tässä vaiheessa vuotta tuntuukin järkevämmältä ottaa tuntumaa vielä erilaisiin kajakkeihin. Ensi kaudeksi sitten oma.

Merkkareille on hankittu lisää uutta kalustoa ja toki niitä pitää kokeilla mahdollisimman paljon. Avalon Aniaran retkiversio on vihdoinkin valmistunut ja täytyykin se ottaa tiiviiseen koekäyttöön. Olen pitänyt sillä melomisesta kovastikin, toisaalta taas Aniara tuntuu liiankin vakaalta. Ei siinä mielessä siis mahdollisimman hyvä kajakki melontataidon parantamiseen.

Toisaalta taas sitä tasapainoa ja hallintaa voi harjoittaa vaikkapa seuran uudella kehutulla Valley Rapierilla. Rapierin kokeilu tosin mennee kyllä pitkälle kesän puolelle, sillä yllättävä pulahtaminen laiturin vieressä toukokuiseen virkistävään meriveteen ei välttämättä kiinnosta. Pulahtamiset tässä vaiheessa vuotta ainoastaan harkitusti uikkarit päällä kiitos.

Kyllä, minulla on melko realistinen käsitys omasta tasapainostani.

Melonnasta kiinnostuneille on suositeltava Merkkari-aktiivin Rauli Rautavuoren kirjoituksia. Varsin asiallista kamaa.

Ja äiskälle terkkuja!

Lähdin metsästämään kadonnutta nuoruuttani - ostin farkut. Enkä ihan mitkä tahansa farkut, vaan trendifarkut: valmiiksi kuluneet ja rikotut Guessin farmaripöksyt. Käsittämätöntä. Maailma on kummallinen paikka; osta meiltä rikkinäiset housut, niin maksat niistä enemmän kuin ehjistä jotka voisit rikkoa itse.

Ja minä ostin.

Pari päivää sitten taisi siis olla ensimmäinen kerta tällä vuosituhannella kun käytin farkkuja. Viimeksi olen farkut ostanut joskus 90-luvun puolivälissä, enkä ysärin loppupuolen jälkeen enää moisiin pöksyihin ole mahtunutkaan yrityksestä huolimatta. On ollut kieltämättä outoa pitää farkkuja jalassa. Vähintään kymmenen vuotta lähti lanteilta sen siliän tien.

Viidenkympin villityksissään äijät ostavat moottoripyörät ja nahkarotsit sekä parhaimmassa tapauksessa vaihtavat vaimonsa villiin vapauteen. Meikäpoika kolmenkympin kriiseissään ostaa farkut. Go figure...

Farmarihousujen lisäksi hankin hiljattain myöskin jotain ennenkuulumatonta eli kuntosalijäsenyyden. Olen aina pitänyt salilla hikoilua tylsänä touhuna ja liikunnaksi valinnut mieluummin jonkin funktionaalisen lajin kuten juoksun, pyöräilyn tai kamppailulajit. Nyttemmin pahojen selkäongelmien ilmettyä on ääni alkanut muuttua kellossa. Selkäni ei kestä enää juoksemista. Kaikessa fyysisessä tekemisessä on oltava erittäin tarkkana keskivartalon hallinnassa. Salilla pystyy vahvistamaan kroppaa ja syviä tukilihaksia niin tehokkaasti, että salihikoilu jäänee pakolliseksi harrasteeksi loppuelämäksi.

Viime aikoina kuntoilusta onkin muodostunut jo puolittainen pakkomielle. Oman kropan kunnossa pitäminen on itselleni elinehto, sillä jo muutaman päivän flunssa tai laiskottelu saattaa saada selän todella heikkoon kuntoon. Runsaan kuntoilun varjopuolena tietysti jää aikaa vähemmän muille harrasteille sekä sosiaalisille suhteille. Elämä on täynnä valintoja.

Pitää kuitenkin ongelmista huolimatta muistaa, että aina voisi olla pahemminkin. Selän hajottua synkimpinä hetkinä jo kuvittelin jääväni puoli-invalidiksi kipulääkkeiden orjaksi. Onhan sitä oltava kiitollinen, ettei näin ole.

Ainiin, kaipa mikroautoilun aloittamista voisi verrata siihen viiskymppisten mopoiluun. VROOOOM! Pieni viherpipertäjä sisälläni itkee, mutta pieni poika sisälläni nauraa railakkaasti.

Muttei oikeastaan enää niinkään, vaikka eipä tuo avantouinti ihan parhaimpaan edustuskuntoon noita killuttimia pistäkään. Kaikkeen se kroppa tottuukin, varsinkin kun muistelee tätä lähes kahden vuoden takaista merkintääni.

Avantouintikausi oikeastaan alkoi ollessamme joulua viettämässä Nuuksiossa Ruuhilammen rannalla pikkuruisessa viehättävässä hirsimökissä nimeltään Oravankolo. Uimisesta sanan varsinaisessa merkityksessä tuolloin ei toki voinut puhua, koska lampi oli siten jäässä että rannassa pystyi vain istahtamaan nakuna lammen pohjalle heittelemään kuupalla jääkylmää vettä päällensä. Aaaah. Sittemmin avannossa pulahtaminen on muodostunut viikoittaiseksi aktiviteetiksi. Kaikkeen hulluun sitä koukkuun hullu jää.

Avantouintikausi lähenee loppuaan; vielä Helsingin sisälahdilla jäät pitävät pintansa, mutta tuskinpa pitkälle pääsiäisen yli kuitenkaan. Jäiden lähdettyähän se uiminen muuttuukin radikaalisti, eikö vain!

Kesäkuntoa on hyvä lähteä talvilomalla hakemaan sukuloimalla. Muutamassa päivässä vatsalihakset kasvoivat toista kiloa. Kyllä nyt kelpaa lähteä biitsille!

SYÖ! SYÖ! SYÖ! OTA LISÄÄ! LISÄÄ!

Ei kiitos sukuloimaan hetkeen. Palautuminen normaalitilaan siitä ylensyönnistä ja sokerihumalasta on ollut perin rankkaa.

Harmillisesti Kajaanissa oli sen verran kalsat kelit (yöllä 30, päivällä piirun verran alle 20), että hiihtäminenkin jäi yhteen päivään näin etelän miehelle. Mutta mukavaahan se oli päräyttää reilun 20 km lenkki hienoissa hiihtomaisemissa aurinkoisena päivänä. Toista on täällä Helsingissä. Kaivaristakin aamulenkillä näyttivät vesisukset paremmilta hiihtovälineiltä jäälle mentäessä.

Hä? Mikä ilmastonmuutos?

Tuntuupa yksinäiseltä. Puoli vuotta tiivistä yhteiseloa on jättänyt jälkensä. Kuuden kuukauden putkiremontti-evakon jälkeen A1 muutti luotani takaisin omaan kotiinsa. Ikävä on ehtinyt hiipiä jo puseroon, vaikka vasta toinen päivä poismuuton jälkeen on. Parempi tietty niin, sitä mukavampia ovat sitten ne A1:n vierailut tänne.

Muutto viikonloppuna meni suuremmitta kommelluksitta, vaikka kestikin loputtomiin. Toisin oli A1:n muutto tänne viime kesänä. Se oli muutto suoraan helvetistä, josta muutamia esimerkkejä:

• Matkalla A1:n luokse polkupyörällä (tietysti jo myöhässä) vältän hiuksenhienosti kolarin toisen pyöräilijän kanssa. Väistöliikkeen seurauksena lennän komeassa kaaressa stongan yli kuperkeikan pyörätielle. Tuloksena komeat asfaltti-ihottumat polvissa ja käsivarsissa. Pyörä säilyy onneksi vahingoittumattomana.
• Haavojen puhdistamisen jälkeen lähdemme A1:n luota noutamaan pakettiautoa, erittäin paljon myöhässä. Oikotiellä, keskellä ei mitään, pyörästäni puhkeaa kumi.
• A1 jatkaa matkaa äänekkään sananvaihdon jälkeen pyörällään, minä tilaan taksin, joka tulee maksamaan helvetisti. Taksikuski tuijottaa epäluuloisesti koko matkan peilistä verentahrimaa olemustani.
• Auton avaimet katoavat jossain välissä. Löytyvät onneksi hetken panikoituamme.
• Palautettuani auton keskellä yötä, huomaan bussia odottaessani ettei mukanani ole yhtään käteistä eikä tsettiä. Eipä mitään hätää, pankkiautomaatti on lähellä. Joka hieman aikaa kiukuteltuaan läväyttää "ei yhteyttä tilikonttoriin" ja sulkee tylysti itsensä. Eipä sillä sinänsä väliä, koska yöbussi ehti jo sujahtaa ohi kaupunginosan ainokaisen automaatin temppuillessa.
• Otan siis jälleen kumijalan alleni, koska bussit eivät luonnollisesti pankkikorttia hyväksy maksuvälineenä. Taksien hinnalla olisi saatu vuokraamosta jo pakettiauto. Kyllä säästettiin.

Ylimmästä kerroksesta ylimpään kerrokseen käy kuntoilusta, kun hissiä ei kummassakaan talossa ole. Seuraava muutto odottaa kahden viikon päästä. Ihanaa.

Kyllähän tuo yhteiselo pienehkössä keskustayksiössä on vaatinut sopeutumista puolin jos toisinkin. Varsinkin kun kaksi hamsteria tappelee rajallisesta säilytystilasta, ja uusi asukas toteuttaa omia mielihalujaan, jotka eivät vanhan asukkaan mielipiteiden kanssa ole aina samansuuntaisia. Nyt kukkona tunkiolla voi laittaa kämppäänkin vähän poikamaista ilmettä takaisin mm. näiden lian pois säikäyttävien keittiörättien muodossa.

En voi ymmärtää miksei joku haluaisi keittiöönsä näitä. Ihquja!

Ja ottakaa onkeenne seuraavaa: Kun putkiremppa tulee taloyhtiöönne, pitäkää huoli, ettei taloyhtiön hallitus ota sitä halvinta urakoitsijaa, joka käyttää ammattitaidottomia ja työmoraalittomia virolais-venäläisiä alihankkijoita. Katsoin tosiaan puoli vuotta vierestä sitä touhua, enkä ollut uskoa näkemääni. Putkiremonttia ei koskaan.

Enpä olisi uskonut kekkuloivani viikonlopun joogasession jälkeen Hufvudstadsbladetin etusivulla. Mutta siellähän sitä vaan ollaan.

Kyseessä oli siis Toimelan kansalaisopiston menneenä viikonloppuna järjestämä äijäjooga-kurssi, jonka oma kulta antoi uuden vuoden lahjaksi. Ihan mukava kokemushan tuo viikonloppu oli, vaikkei ihan sitä ollutkaan jota itselleni kaipaisin, eli fyysisesti haastavampia harjoituksia. Vaikkei viikonlopun anti ollutkaan fyysisesti mitään uutta, oli kuitenkin suurta antia se rauhallisuus, hengitysharjoittelu sekä erityisesti rentoutusharjoitukset.

Äijäjoogan ideologia on pikemminkin irtautuminen arkirutiineista ja kropan helliminen kevyillä venyttävillä harjoitteilla, joihin jopa rautakangen notkeuden omaavat äijätkit pystyvät. Ei mitään turhan mystistä mantrojen hokemista vaan itsensä sekä kehonsa kuuntelemista ja tuntemista. Viikonlopun perusteella tällaiselle toiminnalle on todellakin tilausta.

Ryhmässä oli mukana vajaat kymmenen gubbea, suurin osa iältään viiden-kuudenkympin korvilla, joista suurella osalla ei ollut mitään liikunnallista taustaa. Liikunnallisena ja puolta nuorempana gubbena tietysti erotuin joukosta. Mutta äijäjoogassa äijyys lienee enemmänkin asenne. Äijäjoogien ikähaitari vetäjä Veikko Tarvaisen mukaan on alle kolmekymppisistä yli 70-vuotiaisiin, äijää siis on joka makuun. Kurssi sai yksimielisen positiivista palautetta ja fiilis ja henki koko kurssin ajan olikin perin innostunut. Mikä sen parempaa, jos kotimaisen keski-ikäisen sohvaperunamiehen saa itseään joogalla hoitamaan. Parikymmentä vuotta sitten olisi tällaisille joogahomosteluille naurettu, nyt kaljapömppäiset äijät vetävät palmuja pilke silmäkulmassa ja hymynkare huulilla. Niin muuttuu maailma, Eskoseni.

Kiinnostus äijäjoogaa kohtaan on koko ajan kasvussa. Ryhmiä toimii Helsingissä jo useita ja lehtijuttuja äijäjoogasta kirjoitetaan ainakin pääkaupunkiseudun paikallislehdissä tihenevään tahtiin. Lisääntyneestä kiinnostuksesta varmasti kertoo myöskin Höblän toimittajien vierailu kurssilla ja ensimmäisen aukeaman juttu maanantain lehdessä. Suosittelen kokeilemaan äijäjoogaa, jos vähänkään jutut saavat kiinnostusta heräämään.

Tarkoitukseni ei ole jättää joogakokeilua tähän, vaan mennä mukaan muutaman kerran "normaaliin" joogaryhmään, jossa voisi olla sitä kaipaamaani fyysisempää harjoitteluakin (ja tietty piukkoja trikoita). Mutta tuskin äijäjoogaa siitä huolimatta kokonaan jätän, vaan käyn uhkumassa äijämäistä testosteronia uljaassa soturi-asennossa tarpeen tullen.

Äijäjoogassa tulee siis mainetta ja kunniaa lehtien palstoilla. Ei se vielä mitään, sillä juuri joulun kynnyksellä sain vuoden tulokkaan palkinnon (alla) työpaikan tätijumpassa. Mä oon äijäjoogan mestari ja tätijumpan sankari. Pistäkääs paremmaks.

Näin se kehitys kehittyy. Aluksi piti tyytyä pirkka-nikseihin, sitten tuli markkinoille kevyet harjoitusvälineet ja lopuksi alan ammattilaisille omat pro-tuotteet, joiden ominaisuuksia kelpaa kavereillekin esitellä. Miten sitä ennen pärjättiinkään!

[ V I A ]

Epäilen saaneeni lomani aikana vakavan myrkytyksen. Oirehtiminen kävi selväksi viime torstaina Taiteiden yönä.

Saatuani vihdoinkin raahattua raihnaiset luuni kotoa kaupungille, tunsin jälleen eläväni. Auringon jo laskiessa kivikorttelien taa, istahdin Finlandia-talon viereiselle kalliolle, katse Töölönlahden kanoottibalettiin suunnattuna. Päiviä vaivannut nuutunut olo oli tipotiessään, enkä enää tohtinut pyllyäni saada siitä graniitista irti. Happea! Merta! Luontoa! Rikkoutuvia kaljapulloja! Pissaliisojen ja -laurien raikuvat vittumäoonkännissä-soidinhuudot häiritsivät hieman luontohetkeäni. Tilanteen tietynlaista absurdiutta lisäsi vieressä yllättäen ilmoille kajahtanut iloinen Ievan Polkka. Loituman saamat raikuvat aplodit lienevät ansaitut, sillä kyseessä on varmaankin yksi kaikkien aikojen tunnetuimpia suomalaisia rallatuksia Finlandia-hymnin ohella. Internet on ihmeellinen.

Shamaanirummutuksen siivittämänä jatkoin tietäni taiteiden parissa nykyaikaisemman transsitanssin pariin Happihuoneelle, jossa DJ loihti oman rummutuksensa sähköisesti haltioiden tanssiessa ultravioletissa paisteessa raivoisasti. Kuinka lähellä teknon biitti ja fiilis onkaan alkukantaista rummutusta!

Pahan happimyrkytyksen selittää ne 24 loman aikana vietettyä yötä teltassa luonnon helmassa. Tilannetta pahentaakseni lähdin eilen viettämään Merimelojien rapujuhlia, ja viimeiseksi lomapäiväkseni jäin vielä nauttimaan kauniista sunnuntaipäivästä Mäntysaareen raikkaan aamu-ukkosen sekä aamuneljään venyneen yösaunomisen jälkeen. Ihanaa, maanantaina pääsen taas takaisin huonosti ilmastoituun toimistoon siistiin sisätyöhön. Sitähän juuri kaipaankin virkistyäkseni.

Happimyrkytyksen lisäksi havaitsen alkavia työallergian oireita. Saisko saikkua?

Syyskausi alkaa lähestyä ja sitä myötä myös uudet aikidon alkeiskurssitkin. Itsellänikin alkeiskurssien myötä toivottavasti tulee paluu tatamille pitkästä aikaa, saatanpa tuntea minäkin itseni aloittelijaksi jälleen (edelleen). Uusi aloitushan tässä kyseessä tietyllä tavalla on, selän toivottavasti jo kuntouduttua heittelyitä ja ukemeita kestäväksi. Aikidoa post-selkäprakaus.

Ensi lauantaina 26.8. klo 13.30 on Helsingissä Vallilassa aikidon alkeiskurssin näytös, johon lajista kiinnostuneet ovat toki tervetulleita sankoin joukoin. Kts. kurssimainos (PDF).

Allekirjoittanut ei paikalla ole, sillä ennen tatamille paluuta on jaksettava vetää muutaman viikon lihasvahvistuskuuri, jottei selkä prakaa heti ekoissa treeneissä. Lihaskuuri täytynee aloittaa tällä viikolla kuntonyrkkeilystä, jonka keväällä aloitin 2,5 kk pitkäksi venyneen sairaslomakauden jälkeen. Siinäpä on muuten oiva laji selkävaivaisille ja muillekin.

Niin se vaan loma ehtoopuolelleen on saapunut. Vajaat kaksi viikkoa edessä, reilut seitsemän takana. Paljon olen ehtinyt, joka tapauksessa aivan liian vähän.

Kirjoitan tätä lyhyttä päivitystä kännykällä meren huomasta tukikohdastani Skorvön paratiisisaarelta, jossa huolet häipyvät ja on aikaa keskittyä elämän olennaisiin perusasioihin, kuten lepäämiseen, syömiseen, kakkimiseen, pissimiseen ja ennen kaikkea riippumatossa löhöämiseen meren pauhunaa kuunnellen. Ja tietty melomiseen. Tosin tänään on ollut välipäivä melonnassa, sillä tuo 12 m/s puhaltava itätuuli tässä aavalla ei enää tänään huokutelut. Takana viisi päivää ja vajaat 100 km kauhomista tuulessa ja tuiverruksessa. Paluu Helsinkiin tapahtuu varmaankin torstaina ukkosen säestämänä, mikäli sääprofeettoihin on uskominen. Ei tosin kannattaisi uskoa, sillä siirsin tänään leirin Porkkalan seudun korkeimmalta kohdalta upeilta näköaloilta (täältä näkee Tallinnaan) alas salamoilta turvaan. Ja kuinka sattuikaan, ukkosennuste hävisi päivän aikana...

Nyt vihdoinkin on aikaa yksin rauhoittumiselle täällä reilun viikon omalla melontaretkellä Porkkalan saaristossa. Tähän saakka onkin loma ollut turhankin aktiivista, ettei omalle ihanalle blogillekaan ole riittänyt aikaa. Nyyh.

Sen sijaan olen mm. vaihtanut siviilisäätyäni "väliaikaiseksi avomieheksi", tehnyt muuton suoraan helvetistä, ollut pyöräilemässä & telttailemassa Virossa Saaremaalla, melonut Tammisaaressa sekä Saaristomerellä, käynyt sukuloimassa vientee siel savvoo, vaikken ossoo ja tajunnut ettei työssä käynnissä ole järkeä. Tästä kaikesta ja vähän muustakin sitten syyskuun puolella. Nyt täytän termosmukini viinillä, laitan Trangian tulelle sekä menen iltauinnille pauhuviin pärskeisiin ja valmistaudun ihailemaan auringonlaskua.

Tämä tuntuu lomalta.