Ekat aikido-treenit yli vuoden tauon jälkeen eivät ehtineet vanheta edes varttia, kun jo allekirjoittaneen peukalosta kuului melko inha rusahdus. Kovasti samanlainen kuin kerran maga-treeneissä, jossa vedin (vahingossa) kaverin nenän poskelle. Ei kiva ääni. Ei kiva tunne.

Ja fiksuna tietty kiukulla vedin treenin loppuun kivusta huolimatta. Sinänsä tuo värkki vielä tuntuu toimivan vaikka melko hellänä onkin. Kaipa universumi hakee tasapainoa pistämällä meikäläiseltä jonkun paikan remonttiin aina vuoronperään. Joko meikäläinen tai supernova.

Treenit itsessään menivät lähinnä fiilistellessä perustekniikoiden kanssa ja kadonnutta herkkyyttä ja rentoutta metsästäen. Ei ollut kovin rentoa eikä herkkää. Mukavaa oli tietysti nähdä hamejengin määrän taas kasvaneen. Siis hakamia tässä tarkoitan, en naisia, vaikka toki naisten määrän lisääntyminenkin olisi positiivinen asia. Naisilla kun tuppaa olemaan enemmän malttia tehdä aikido-tekniikkaa kuin miehillä, jotka helposti runnovat raa'alla voimalla läpi.

Vaikka lähinnä itseäni kamppailutreeneissä olenkin telonut, onhan noita vahinkoja sattunut. Aikidossa olen ukemissa potkaissut nagen naaman verille ja rillit remonttiin. Ei kannata siis nagena kumarrella heittäessä, vaan pitää ryhti kasassa ja pää ylhäällä. Muistaa todennäköisesti yhdestä kerrasta. Krav magaa treenatessa siis kyynärpääni oli kovempaa tekoa kuin kaverin nenä. Savatessa en ole vielä ketään itseni lisäksi pahemmin onnistunut telomaan, mutta eiköhän senkin aika vielä tule.

Tervettä touhua sanon ma.

Aikidohippi demonstroi ki-voimiaan.

Uudestaan!

Tulevana viikonloppuna on jälleen Tikkurilassa perinteinen Endo-shihanin vetämä aikidoleiri, johon tällä kertaa osallistun enintään katsomon puolelta. Endon leiri muistutti, että pian olen ollut jo vuoden pois tatamilta. Tarkoitukseni oli jatkaa treenaamista selkäni jo viime syksynä kuntouduttua kohtuulliseen kuosiin, mutta viikko toisensa jälkeen aloittaminen viivästyi, kunnes oli myönnettävä itselleni selän hajoamisen pelon olevan vielä liian suuri.

Mieli ja kroppa kuitenkin kaipasivat toimintaa ja aikidon sijaan aloitin savaten treenaamisen syksyllä, joka on osoittautunutkin varsin hyväksi liikkeeksi. Savatessa lyönti- ja potkutekniikoiden harjoittelu myös matsaamisen kautta on ollut oikein innostavaa. Satunnaisesti treenaamassani krav magassa tekniikoiden harjoittelu on taasen ollut totista vääntämistä usein (itselleni) liiallisen itsepuolustusaspektin jättäessä varsinaisen lyönti/potkutekniikkaharjoittelun taka-alalle. Suomalaisen aikidon ja ehkäpä koko aikikain selkeä puute ja ongelma on olematon potkujen ja lyöntien treenaus, joka syö pohjaa tehokkaasti aiki-tekniikoiden harjoittelulta. Ei siihen onnettomaan shomen-uchi-hyökkäykseenkään sisältöä tule jos ei joskus ole oikeasti harjoitellut lyömään perille saakka - toista ihmistä. Aikido, vaikka tanssilta joskus näyttääkin, ei ole balettia vaan kamppailua. Mustelmat ovat sallittuja.

Kamppailulajien harrastamiseen bonuksena kuuluvat myös pienet kivut ja kolotukset. Kuukauden tauko kättä parannellessa on jo savatenkin harjoitteluun ehtinyt tulla. Liikaa intoa, liian vähän taitoa... Jospa loppukuusta tuo käsi taas lyömistä kestäisi, jolloin aikidonkin pariin taas pääsisi.

Lyhyen aikido-urani aikana olen muutaman pidemmän harjoittelutaon jo joutunut pitämään. Ilokseni olen huomannut, ettei tauko pahaa tee, vaan pikemminkin päinvastoin. Tatamille palattuani aikidoni on kehittynyt kuin itsekseen, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Alkukankeuden jälkeen virtaavuus vahvistuu uudelle tasolle (joka tosin minun tapauksessani ei välttämättä kovin korkealla ole). Aikanaan 5-6 viikkotreenin tahdilla kehitykseni pikemminkin tuntui pysähtyvän. Treenamisesta tuleekin helposti tekninen suorite, eikä harjoittelussa enää sydän ole samalla tavalla mukana, jolloin kropasta katoaa se herkkyys jota aiki-tekniikan suorittamisessa tarvitaan.

Tauko on hyvästä - kaikessa. Silloin jää aikaa elämälle.

Syyskausi alkaa lähestyä ja sitä myötä myös uudet aikidon alkeiskurssitkin. Itsellänikin alkeiskurssien myötä toivottavasti tulee paluu tatamille pitkästä aikaa, saatanpa tuntea minäkin itseni aloittelijaksi jälleen (edelleen). Uusi aloitushan tässä kyseessä tietyllä tavalla on, selän toivottavasti jo kuntouduttua heittelyitä ja ukemeita kestäväksi. Aikidoa post-selkäprakaus.

Ensi lauantaina 26.8. klo 13.30 on Helsingissä Vallilassa aikidon alkeiskurssin näytös, johon lajista kiinnostuneet ovat toki tervetulleita sankoin joukoin. Kts. kurssimainos (PDF).

Allekirjoittanut ei paikalla ole, sillä ennen tatamille paluuta on jaksettava vetää muutaman viikon lihasvahvistuskuuri, jottei selkä prakaa heti ekoissa treeneissä. Lihaskuuri täytynee aloittaa tällä viikolla kuntonyrkkeilystä, jonka keväällä aloitin 2,5 kk pitkäksi venyneen sairaslomakauden jälkeen. Siinäpä on muuten oiva laji selkävaivaisille ja muillekin.

Toihan on kuin tanssia.

Joku voisi pitää tuota jopa suoranaisena vittuiluna krav maga -harjoituksissa, mutta itselleni se kommentti oli lähinnä palkitseva. Liekö tuo aikidon harjoittelu hedelmäänsä alkaa hiljalleen kantaa.

Sellaiselta ei tosin tuntunut pari viikkoa sitten Endo-shihanin aikido-leirillä Tikkurilassa. Vuosi vuoden jälkeen hän kertoo ja tekee samankaltaisia (muttei samanlaisia :-) juttuja, ja vuosi vuodelta olemus tuntuu vaan entistä jäykemmältä. Kaipa sekin, tietoisuuden lisääntyminen omasta vajavaisuudesta, jonkinlaista kehittymistä on.

Vielä kun osaisi oikeasti tanssia.

Aikidon juhlaleiri päättyi hetki sitten. Harmillisesti perjantain treenit missasin päällekkäisten aktiviteettien vuoksi, mutta jo lauantai-aamusta pääsin mukaan menoon. Muutamia tärppejä leiriltä kyllä mieleen jäi, mutta suurimmaksi osaksi aika taisi mennä ihan totutteluun kesäaktiviteettien jälkeen. Hauskaa taas oli.

Kobayashi-sensein treeneissä pidän kovasti hänen positiivisuudestaan ja huumorintajustaan, sekä hänen ihmisläheisestä tavastaan opettaa vauhdikkaitakin tekniikoita. Sensei on pieni ja aina hymyilevä mies, joka tuntuu toteuttavan O'Sensein kolmatta sääntöä täydestä sydämestään:

Harjoittele aina eloisin ja iloisin mielin.

Edellä oleva on oma suomennokseni, en tiedä onko tuolle vakiintunutta suomennosta olemassa. Lontoonkielisestä lausahduksestahan Always train in a vibrant and joyful manner tuon olen kääntänyt, tuo japanin taitoni kun on hieman päässyt ruostumaan.

Doshulta sen sijaan ei hymyä paljoa irronnut kuin vasta leirin lopussa Finland Aikikain kunniajäsenyys -plakaatin luovutushetkellä. Kaipa hänen arvokkuutensa moisen olemuksen ja asenteen vaatii.

Doshu keskittyi leirillä jämptiin perustekniikkaan, joka onkin ihan ymmärrettävää. Perusteet pitää olla kunnossa. Doshun opetusmetodi sen sijaan ainakaan tällä leirillä ei ollut ihan peruskauraa, sillä jotkut mustavöisetkään eivät pysyneet aina mukana opetuksissa. Herra viuhahteli välillä sen verran vauhdikkaasti.

Mukava toki oli Doshu nähdä ja olla hänen vetämissä treeneissäkin osallisena, mutta Kobayashi-sensein treeneistä sain itse ainakin enemmän irti.

Leirillä ollut aikidonäytös oli menestys. Katsomot olivat täynnä ja esitys kymmenine esiintyjineen oli hienoa seurattavaa. Toki ulkomaanvieraiden esiintyminen oli kohokohta, kotimaisia mitenkään väheksymättä, mutta yleisöön taisi kuitenkin upota parhaiten yllättävänkin humoristinen itsepuolustus-osuus. Mitä muuta voi tehdä kuin nauraa siinä tilanteessa, kun hento nainen on raavaan ilkeän miehen heittänyt brutaalisti maihin ja pamauttaa bonukseksi vielä käsilaukulla päähän.

Tänään oli YLEn kamerakin tatamin laidalla. Liekö illan uutislähetyksessä tai urheiluruudussa asiaa aikidosta?

Huomenta Suomen aamuisessa lähetyksessä oli myöskin allekirjoittanut esiintymässä aikidoa käsitelleessä jutussa. Taustalla pyörineessä kuvamateriaalissa, joka oli kuvattu eilisillalla treeneissämme, iso takaraivoni oli pahasti kuvaajan tiellä kun hän yritti äksöniä saada taustalta kameraan.

Tässä taisi olla se minun 15 minuuttiani 1,5 sekuntiani julkisuudessa.

Tulevana viikonloppuna on Helsingissä aikidon juhlaleiri, jonka varmaan kaikki lajin harrastajat kyllä tietävät. Muille aiheesta kiinnostuneille tiedoksi kerrottakoon, että leiriin osana kuuluu myös niin harrastajille kuin yleisöllekin järjestettävä aikidonäytös, johon on vapaa pääsy.

Näytöksessä pääesiintyjinä on aikidon nykyinen päämies, Doshu Ueshiba Moriteru sekä Kobayashi-sensei. Lisäksi paikalla on kotimaisia huippuja mm. Juhani Laisi. Näytös on Ruskeasuon urheiluhallilla lauantaina 17.09.2005 klo 16 alkaen.

Sinne siis jos ei lauantaina ole parempaakaan tekemistä Ja vaikka olisikin! Itse odotan Doshun esiintymistä suurella mielenkiinnolla. Onhan kyseessä sentään aikidon perustajan pojanpoika.

Ja mukavahan sitä on tuonne leirille mennä kompastelemaan omiin jalkoihinsa kesätauon jälkeen...

Lisäys 14.09.2005 klo 12:12
Doshu on myös mahdollista nähdä myös televisiossa perjantaina. Moriteru Ueshiba vierailee perjantaina 16.09. klo 6:50 Maikkarin aamulähetyksessä.

Muistutus itselle: Ajasta digiboxi tallennukselle illalla!

Päivällä treenit saivat kovasti lisäväriä kun kesken harjoitusten alkoi ovesta salillemme lappamaan kymmeniä japanilaisia, joukossa myös muutama suomalaisenkin näköinen tyyppi. Porukka näytti siltä, että alkoi jo vähän nolottaa säätää omia tekniikoita näiden vanhojen herrojen edessä.

Eihän kyseessä ollutkaan kuin Daitoryu Aikijujutsu Takumakain pääopettajat Japanista sekä tyylisuunnan harjoittelijoita ympäri maailman. Asioiden laidan selvittyä meille, teimme nopeaan loppukumarrukset ja katosimme tatamilta kuin pehmeä tuulen henkäys.

Enpä tiedä miksi he pitivät harjoituksen salillamme, yllättäen meidät kesken harjoitusten, mutta mukava oli tatamin laidalle jäädä Daitoryu-treenejä katsomaan, varsinkin kun noin korkea-arvoisia opettajia oli treenejä vetämässä. Kovastihan nuo tekniikat näyttivät samalta kuin mitä me Aikidossa teemme. Olisikin ehkä hauskaa käydä joskus Daitoryun peruskurssi (tai käydä jonkin aikaa harjoituksissa) ihan mielenkiinnosta ja mennä syvälle Aikidonkin juurille.

Huomenna sunnuntaina on siis Helsingissä Valkoisessa salissa mahdollisuus nähdä mm. Daitoryu- ja Aikido-näytöksiä Daitoryu aikijujutsu 10-vuotis juhlanäytöksessä klo 13.00 – 15.00. Sinne siis jos aihepiiri vähänkään kiinnostaa! Kannattaa varmaankin olla ajoissa, sillä Valkoinen sali on loppujen lopuksi melko pieni tila.

Lopettaessani tupakoinnin, oli tarkoitukseni sijaistoimintona harjoitella origamien taittelua. Sillä taidolla olisi voinut hämmästyttää niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. Valitettavasti suunnitelma jostain syystä jäi, ja hyvä kun edes paperilennokin osaan nyt taitella. No kyllähän silläkin taidolla voi jotakuta hämmästyttää - kaksivuotiasta naperoa ehkä... Alkoi kyllä harmittaa suuresti taas, kun näin tänään Annantalolla Japani-päivässä esillä olleita upeita origameja.

=> Read more!

Elämä kulkee ympyrää. Aikidon useat tekniikat perustuvat ympyräliikkeeseen. Aikidon harjoittelukin kulkee ympyrää. Olen nyt palannut kiertokulussa kaksi vuotta taaksepäin ja yritän oppia pois samoja virheitä kuin kaksi vuotta sitten. Ja matkalla on tarttunut myös monta uutta virhettä poisopittavaksi. Ympyrä. Aikidon tie ei ole helppo tie. Luulen näkeväni näitä ympyröitä vielä monta kappaletta tulevina vuosina.

Kansanedustaja Matikaisen sanoja mukaillen - HARMONIAA, PERKELE!

Viikonloppu meni sutjakasti aikidon parissa Endo-sensein (8. dan) vetämällä leirillä Tikkurilan urheilutalolla. Ihan fiksuja juttujahan sensei jälleen kertoi ja näytti. Toivottavasti jotain niistä jää pitkäkestoiseenkin muistiin, eikä unohdu heti maanantai-illan treeneihin mennessä...

Endo jatkoi pitkälti viime vuotisen leirinsä jalanjäljillä. Samat teemat ja jopa aivan samat jututkin muistuivat vuoden takaa mieleen. Muistelisin viime vuonna leirin olleen enemmän tekniikkapainotteisempi, mutta saatan olla väärässäkin. Harmittaa oikein, etten ole kirjoittanut muistiin käymieni leirien teemoja ja opetuksia pääpiirteissään. Kummasti piristäisi muistia varmasti muutama pääpointtikin ihan ranskalaisilla viivoilla kirjattuna. Pitänee tästä lähtien korjata asia.

Perjantai-iltana aloitettiin etsimällä hyvää ryhtiä ja tasapainoa. Kyllä siinä satunnainen ohikulkija olisi ollut ihmeissään, että mitä porukkaa nämä ovat. Kävelevät pitkin salia keskittyneesti edestakaisin. Istuvat seizassa, nousevat ylös ja istuvat takaisin loputtomalta tuntuvan ajan. Ylös, alas, ylös, alas. Sitähän aikido-treenit käytännössä ovat, ensin mennään alas ja sitten noustaan ylös taas mennäksemme alas. Ne alastulot sitten välillä ovat ihan tyylikkäitä tai (useimmiten) vähemmän tyylikkäitä...

Niinkin yksinkertainen asia kuin seisomaan nouseminen voi olla vaikeaa.

Perjantain jälkeen olo oli kuin sillä norsulla posliinikaupassa. Totuttautuminen Endon harjoittamaan herkkyyteen vie aikaa, oman normaalin "lisää voimaa jos ei onnistu" -treenauksen sijaan. Kuvassa hakaman viikkausta perjantai-treenien jälkeen.

Lauantaina tupa oli luonnollisesti täynnä. Edelleenkään treenaus ei ollut tekniikkapainoitteista, vaan keskityttiin oman kehon käyttöön ja uken ohjaamiseen ja hänen reaktioidensa tutkiskeluun. Sensei sanoikin, ettei hänen tarkoituksensa ole opettaa tekniikoita vaan kehon käyttöä sekä uken ja nagen välisen vuorovaikutuksen ja reaktioiden tutkimista ja opiskelua. Itse tekniikoita voi sitten opetella oman opettajan johdolla.

Taas muistui mieleen, miksi kannattaa syödä hyvin aamulla. Aamutreenit menivät ihan mukavasti hikoillen, mutta heti aamutreenien loputtua iski hillitön hedari. Siinä oli mukava rivissä istua ja kuunnella sensein viisauksia kun pää tuntui räjähtävän ja salamat sinkoilivat. Ei ole aavistustakaan mitä hän puhui...

Iltapäivätreenien jälkeen oli vuorossa dan-graduoinnit. Kokelaita taisi olla kymmenen 1. dania, kaksi 2. dania ja kolme 3. dania, joista kaikki läpäisivät kokeensa. Näissä isoissa graduoinneissa on usein mukavaa katsella, miten eri aikido-seuroista tulevat henkilöt tekevät samat tekniikat eri tavoin. Sehän onkin aikidon rikkaus, ettei ole vain yhtä oikeaa tapaa tehdä tiettyä asiaa.

Kyllähän aikidon harrastajissa on pakko olla hieman jotain vialla. Nytkin porukka oikein jonotti sensein riepoteltavaksi ja heiteltäväksi hymyssäsuin. Allekirjoittanut myöskin useampaan otteeseen. On se kummallisen tuntuista kun pienestä japanilaisesta vanhahkosta miehestä ottaa kiinni, niin tunne on kuin yrittäisi 150-kiloista hormonihirmua halata. Olemus on järkkymätön ja vakaa. Kuitenkin heittonsa lähtevät hellästi ja herkästi niin ettei sitä heittoa edes huomaa. Sitä vaan lentää ja ihmettelee.

Sunnuntaina oli sitten tekniikkapainoitteisempi päivä ja omastakin liikkumisesta ja tekemisestä jo huomasi selkeän muutoksen perjantain norsu-fiilikseen verrattuna. Tästä on hyvä jatkaa normaalin treenauksen pariin, jos edes muutaman asian saisi jokapäiväiseen harjoitteluun sensein opeista siirrettyä.

Varsin ansiokas tulkkaus japanista suomen kielelle aiheutti muutamia herkullisia tilanteita ja hauskoja väärinkäsityksiä, joka taas muistutti siitä ettei tämä homma niin vakavaa ole. Huumoria pitää aina olla. Ensi vuonna uudestaan. Kiitos.